<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Brandtin perheen joulun vietto oli aloitettu varsin perinteisissä tunnelmissa. Aaton aattona visiitillä kävivät nykyisin niin muodikkaat tiernapojat, joiden ponteva ja reipas laulu kiiri aina naapuriin asti. Iltaisin kaupungilla voi onnistua näkemään useammankin poikasakin puettuna värikkäisiin viittoihin, osalla on kruunu päässä, kädessä miekka, naama on noettuna ja sitä tärkeintä, Mänkin isoa tähteä kuljetetaan jokaikisen porukan mukana. Kaupungilla myös kerrotaan, että eräänä iltana Ainolan puistossa Hupisaarilla olisi nähty kahden tiernapoikasakin tappelevan kiivaasti keskenään. Miekoillaan pojankoltiaiset kurittivat armottomasti toisiaan, ja kallisarvoisesta tähdestäkin tuli mitä oivallisin taisteluväline. Ja surkea oli se näky, kun nämä kaksi poikasakkia viitat revenneinä, miekat katkenneina ja naamat mustina (muillakin kuin Murjaanien kuninkailla) laahustivat alakuloisen näköisenä pois puiston pimennosta. Liekö sota syntynyt siitä, kun pojat yhyttivät toisensa samalla kallisarvoisella apajalla.
Mutta palataanpa Brandtin perheen joulunviettoon. Perhe oli juuri palannut joulukirkosta, joka oli saanut koko perheen niin ylenpalttisen hartaaseen joulutunnelmaan, että vielä kotimatkallakin reessä istuessaan, äiti Elisabeth lauloi kirkossa veisaamaansa jouluvirttä. Ja näytti siltä kuin Hildan ja Osvaldin silmät olisivat loistaneet yhtä paljon kuin ne kaikki kauniit kynttilät jouluisessa kirkossa. Mutta mitä he näkivätkään kotipihaan tullessaan, niin kuin taivaallinen enkeli olisi käynyt siellä heidän poissaollessaan. Niin se ainakin tuntui heistä, vastikään jouluasuisen kirkon puisilla penkeillä istuessaan. Oven takana, portailla, oli iso paketti, jonka kultanarut kimmelsivät kuutamon valossa. Hetken aikaa he seisoivat liikahtamatta, sanattomina tuota salaperäisyyttä tuijottaen. Tuntui kuin pienikin ele tai sana olisi saanut sen häviämään. Alkuhämmästyksestä selvittyään Elisabeth-äiti toimitti perheen sekä oudon paketin ulkoa kiristyvästä pakkasesta sisälle lämpimään. Jälkeenpäin he saivat kylläkin selityksen paketin perin erikoiselle ilmestymiselle. Paketti oli erheellisesti toimitettu naapuriin Snellmanneille, missä huolimaton palvelustyttö oli laittanut sen perimmäisen kammarin komeroon, josta se onneksi oli löytynyt jouluaattona.
Jouluinen ihme, joka salaperäisenä kökötti Villa Amélien portailla, oli tullut kaukaa Bretagnesta, aina Ranskasta asti. Taiteilija Maaria Rahen-Murano, halusi muistaa jälleen kerran niin yllättävällä tavalla kylmässä pohjolassa, Suomessa asuvaa ystäväperhettään. Työhuoneen seinää koristaa Maarian maalaama ja aiemmin lahjoittama kaunis taulu Oulun tervasoutajista. Kuinka ystävällinen ja antelias ihminen hän onkaan.
Oi, miten korea seinäkello! Epäilenpä, että sen vertaista ei löydy tästä kaupungista, ei edes merikapteeni Oskar Snellmannin kotoa. Tästä aikakoneesta varmasti puhutaan vielä monilla kahvikutsuilla. Brandtin perheen edellinen kello lakkasi todellakin käymästä kesken Maarian miehen Martinelluksen mahtipontisen soitannan ja laulannan. Kello täytyi tyystin poistaa seinältä, koskapa käki ei ollut enää mikään viehkeä näky suu ammollaan, paikalleen jähmettyneenä.
Lahjan saatteena oli tämä lyyrinen kirje, jossa Maaria tapansa mukaan muistelee niin kauniisti vierailuaan Suomessa.
Siihen käkikellon paikalle ripustettiin joulun ihme, ranskalainen aikakone. Kesken jouluaterian Elisabethin pää kääntyi tuon tuostakin kohti kaunista seinäkelloa. Kirjeen lukeminen toi myös mieleen elävästi Maarian ja etenkin hänen miehensä Martinelluksen.
"Ihanko totta, ovatko he mahdollisesti tulossa jo ensi kesänä vierailulle. Tämä tieto saa varmasti jo ennalta Hietasaaren naisten päät pyörryksiin. Tiedossa on siis hyvin vilkas kesä lukuisine kahvikutsuineen. Ja voi niitä aviomiesparkoja! Olisi armollisempaa, etteivät he tietäisi Martinelluksen tulosta mitään. Vieläkin muistan elävästi heidän sangen yrmeät ilmeensä ja pahansuopaiset puheensa. Ja kuinka kauniisti Martinellus lauloikaan. italialaisia sanoja ei kyllä ymmärtänyt kukaan, rouvien ilmeistä päätellen he olettivat kuuntelevansa rakkauslauluja. Joskus Martinellus intoutui laulamaan hyvin railakkaita ja iloiselta kuulostavia rallatuksia poikavuosiltaan, jolloin hän asui pienessä kylässä ihanassa Toscanassa. Panin kyllä vaivihkaa merkille, että Maaria-rouva näytti jotensakin kiusaantuneelta miehensä niitä laulaessa. Tällöin mielessäni kävi kuin häivähdys siitä, että Martinellus piti armon rouvia suorastaan pilkkanaan."
Etelä-Suomessa asuva sisareni yllätti minut täysin tällä ihanalla joululahjalla. Hän ei itse edes harrasta mineilyä, mutta on kylläkin muuten hyvin taitava käsistään ja erittäin luova ihminen.
]]>
